Kaikkien aikojen ensimmäinen Lumikenttien kutsu-hiihtojotos järjestettiin Kempeleessä sunnuntaina 14. maaliskuuta 2010 lähes täydellisessä talvisäässä. Oli pikkupakkanen, ja aurinkokin tuli pilviverhon takaa sopivasti esiin juuri silloin, kun jotos alkoi. Köykkyriin kokoontui aamupäivällä 9 hiihtäjää sekä melkein saman verran tukijoukkoja. Osanottajissa oli mukana sekä vanhempia että myös nuorempia reserviläisiä.
Hiihtokeli tuntui talvisen pakkasilman vuoksi hieman nihkeältä, mutta se ei silti vähentänyt hiihtäjien innostusta lähteä tähän talviseen koitokseen. Voisi jopa sanoa, että ilmassa oli suuren talviurheilukilpailun tuntua, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään varsinainen kilpailu. Jotos eteni hiihtostadionilta kohti Marjakammia, josta matka jatkui pienen tauon jälkeen Juurussuolle päin. Kuitenkin ennen kuin ehdittiin sinne asti, käännyttiin jo kohti Mourunkijärveä. Sinne saavuttaessa pidettiin seuraava lyhyt tauko talvisessa järvimaisemassa. Matka jatkui tämän jälkeen ampumaradalle, jossa jotoksen vääpeli tukijoukkoineen jo odottelikin nuotion ääressä tarjoten lämmintä juotavaa. Tämän juomatankkauksen jälkeen olikin sitten jo ruokatankkauksen aika, kun paistettiin makkaraa nuotion ääressä. Suuri kiitos maukkaasta makkarasta jotoksen sponsorille Kylmänen Oy:lle – se makkara oli lähiruokaa parhaimmillaan.
Ampumaradalla kun kuitenkin oltiin, niin siellä ei tietenkään voinut olla ampumatta. Osa porukasta innostuikin ampumisesta niin paljon, että he jäivät ampumaradalle vielä senkin jälkeen, kun hiihtäjät jatkoivat matkaansa kohti hiihtokeskusta.
Kaikki hiihtäjät pääsivät perille maaliin eli Köykkyriin omin voimin ja vieläpä hyvässä kunnossa. Etenkin mukana olleet seniorihiihtäjät kunnostautuivat hiihdon aikana, ja he näyttivät jopa meille nuoremmille esimerkkiä siitä, miten suksi luistaa vielä vanhemmallakin iällä, ja että asenne ratkaisee.
Vaikka jotoksen järjestäjät luovatkin ulkoiset puitteet tapahtumalle, he eivät voi kuitenkaan luoda sitä ainutlaatuista ja positiivista tunnelmaa tai fiilistä, joka syntyy kaikkien asianomaisten – sekä järjestäjien että osallistujien – välille. Se kehittyy itsestään, jos siihen on vain suinkin mahdollisuus. Tällä jotoksella kaikilla osallistujilla oli hyvä fiilis koko ajan, ja kun järjestelytkin onnistuivat hyvin, niin tästä on hyvä jatkaa seuraavalla kerralla.
Kiitokset kaikille järjestelyihin osallistuneille sekä myös osanottajille. Toivottavasti ensi vuonna nähdään taas, silloin teemana voisi olla vaikkapa seuraava Aaro Hellaakosken ajatus: Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.
Hiihtokeli tuntui talvisen pakkasilman vuoksi hieman nihkeältä, mutta se ei silti vähentänyt hiihtäjien innostusta lähteä tähän talviseen koitokseen. Voisi jopa sanoa, että ilmassa oli suuren talviurheilukilpailun tuntua, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään varsinainen kilpailu. Jotos eteni hiihtostadionilta kohti Marjakammia, josta matka jatkui pienen tauon jälkeen Juurussuolle päin. Kuitenkin ennen kuin ehdittiin sinne asti, käännyttiin jo kohti Mourunkijärveä. Sinne saavuttaessa pidettiin seuraava lyhyt tauko talvisessa järvimaisemassa. Matka jatkui tämän jälkeen ampumaradalle, jossa jotoksen vääpeli tukijoukkoineen jo odottelikin nuotion ääressä tarjoten lämmintä juotavaa. Tämän juomatankkauksen jälkeen olikin sitten jo ruokatankkauksen aika, kun paistettiin makkaraa nuotion ääressä. Suuri kiitos maukkaasta makkarasta jotoksen sponsorille Kylmänen Oy:lle – se makkara oli lähiruokaa parhaimmillaan.
Ampumaradalla kun kuitenkin oltiin, niin siellä ei tietenkään voinut olla ampumatta. Osa porukasta innostuikin ampumisesta niin paljon, että he jäivät ampumaradalle vielä senkin jälkeen, kun hiihtäjät jatkoivat matkaansa kohti hiihtokeskusta.
Kaikki hiihtäjät pääsivät perille maaliin eli Köykkyriin omin voimin ja vieläpä hyvässä kunnossa. Etenkin mukana olleet seniorihiihtäjät kunnostautuivat hiihdon aikana, ja he näyttivät jopa meille nuoremmille esimerkkiä siitä, miten suksi luistaa vielä vanhemmallakin iällä, ja että asenne ratkaisee.
Vaikka jotoksen järjestäjät luovatkin ulkoiset puitteet tapahtumalle, he eivät voi kuitenkaan luoda sitä ainutlaatuista ja positiivista tunnelmaa tai fiilistä, joka syntyy kaikkien asianomaisten – sekä järjestäjien että osallistujien – välille. Se kehittyy itsestään, jos siihen on vain suinkin mahdollisuus. Tällä jotoksella kaikilla osallistujilla oli hyvä fiilis koko ajan, ja kun järjestelytkin onnistuivat hyvin, niin tästä on hyvä jatkaa seuraavalla kerralla.
Kiitokset kaikille järjestelyihin osallistuneille sekä myös osanottajille. Toivottavasti ensi vuonna nähdään taas, silloin teemana voisi olla vaikkapa seuraava Aaro Hellaakosken ajatus: Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.